Digitaaliajan kotiteatteri - historiasta nykypäivään

Esa Heikkinen <oh4kju@sci.fi>

Historiasta nykypäivään | Kotiteatteria rakentamaan | Säätöä ja elokuviin

Jos vapaa-ajan vietto elokuvien parissa on tullut tavaksi ja olet jo paikallisen elokuvateatterin kanta-asiakas, niin eikö olisi mukava katsella elokuvia myös kotona? Television pieni kuva ja laimea äänentoisto eivät tietenkään houkuttele verrattuna siihen esitystapaan, jota leffalipulla saa. Mutta entäpä jos edes äänentoisto olisi kotona samaa luokka kuin teatterissa? Mikäpä olisi tehokkaampaa rentoutumista kuin unohtaa hetkeksi arkihuolet uppoutumalla mielielokuvan tapahtumiin suuren kuvan ja monikanavaisen digitaaliäänen siivittämänä? Suuri kuva ja ympärille aukeava äänimaisema tuntuvine tehosteineen tempaavat katsojan mukaan elokuvan tapahtumiin. Esitys on niin miellyttävä, ettei mikään ärsytä siinä - ja katsoja voi itse päättää esimerkiksi äänenvoimakkuudesta. Kaiken huomionsa voi kiinnittää elokuvasta nauttimiseen, eikä tarvitse kantaa huolta muusta. Työpäivän tapahtumista jäänyt stressi alkaa hiljakseen laantua elokuvan edetessä... Pelkällä televisiolla ei tällainen tietenkään toteudu. Ensinnäkään elokuva ei pääse oikeuksiinsa pienessä ruudussa, ja varsinkin ääni kokee TV:n kaiuttimissa kovan kohtalon. Ja juuri kun elokuvan tapahtumat alkavat kehittyä, rämähtävät ruutuun kovaääniset mainokset. Puhumattakaan siitä, että kyseisen kanavan esittämä versio elokuvasta on sensuroitu, lyhennetty ylisuuren mainosmyynnin vuoksi ja survottu väkisin TV-ruudun mittasuhteille, jolloin alkuperäisestä kuvasta puuttuu lähes puolet. Stressikäyrä alkaa nousta sen sijaan että se laskisi. Taas katsojaa halvennetaan. Tämä artikkeli perehdyttää lukijan kotiteatteriharrastuksen saloihin. Termi kotiteatteri on aika uusi, koska elokuvien esittäminen kotona mahdollisimman korkealaatuisena - teatterimaisesti - on ollut mahdollista vasta vähän aikaa. Kuvapuolella kotiesitykset ovat vielä roimasti jäljessä teattereiden 35 mm filmin laadusta televisiotekniikan hitaan kehityksen vuoksi. Televisiokuvan tarkkuus ei ole juurikaan parantunut siitä mitä se on ollut televisiotoiminnan alussa, ja kaikki kotiesityksiin käytössä olevat tekniikat perustuvat siihen. Sen sijaan äänipuolella on edistytty viimeisten kahden vuosikymmenen aikana suurin harppauksin. Elokuvateattereiden äänentoisto on ollut aina askeleen edellä kotona esitettävien elokuvien äänentoistoa, mutta viime vuosina ero on alkanut tasaantua. Tämä artikkeli keskittyykin pääosin äänentoistoon, mutta myös kotiteatterin kuvan toistoa käsitellään lyhyesti. Artikkelissa myös kerrotaan oikeiden elokuvateattereiden äänentoistosta, ja lukija pääsee kurkistamaan konehuoneen puolellekin.

Alussa oli mono...

1920-luvulla elokuvien äänentoisto oli hyvin toissijainen seikka, ja lähinnä olikin hienoa, että elokuvissa ylipäätään oli ääni. Hyvin pitkään elokuvia katseltiin monoäänen varassa, ja elokuvateattereissa käytetyt kaiuttimet olivat hyvin heikkolaatuisia toistoltaan. Filmille ääni tallennettiin optisesti, niin että se saatettiin lukea teattereissa varsin yksinkertaisesti valokennon avulla. Varsin pian äänielokuvien yleistyttyä kehittyi myös kaiutintekniikka, mutta valitettavasti se ei tuonut parannusta teatteriääneen, sillä asennuksissa pääpaino oli edelleen saada äänentoisto mykkiin teattereihin. Tämä vei resurssit muiden teattereiden äänentoiston parantamiselta. Tuonaikaiset elokuvat jouduttiin äänittämään siten että ne kuuluivat hyvin yleisimmillä, heikkolaatuisilla kaiuttimilla. Siten parempaa kaiutintekniikkaa ei päästy hyödyntämään vaikka sellaiset olisivatkin olleet asennettuina.

Kun stereo keksittiin

1950-luvulla alkoi televisio yleistyä. Se tiesi menetyksiä elokuva-alalle, sillä nyt ihmisillä oli mahdollisuus katsella elokuvia kotona. Kilpajuoksu katsojista oli alkanut. Oli aika keksiä jotain, jolla saada ihmiset pois televisioidensa äärestä. Niinpä syntyi uusi filmiformaatti, 70 mm Cinemascope-filmi, joka toi leveän kuvan teattereihin. Samalla myös ääni laitettiin uusiksi. Siinä hyödynnettiin alan viimeisintä tekniikkaa, ja näin 70-millinen filmi sai laidoilleen magneettiset ääniraidat. Mutta montako kanavaa tarvittaisiin tuottamaan mahdollisimman luonnollinen äänimaisema? Harva on kuullut koskaan siitä, että alkuperäinen stereojärjestelmä 1930-luvulla käsitti kolme kanavaa. Myöhemmin, kun stereojärjestelmää alettiin tuoda kotikäyttöön 1950-luvun loppupuolella, oli siinä vain kaksi kanavaa. Näin siksi, että tuolloin jo standardiksi muodostunut LP-levy ei kyennyt tarjoamaan tallennusmahdollisuutta useammille kanaville. Niinpä kaksikanavaisesta muodostui standardi, jota mm. radiokanavat alkoivat myöhemmin noudattaa. Ihmiskunnan tänä päivänä tuntema stereojärjestelmä onkin todellisuudessa karsittu versio alkuperäisestä... Kenties suomalainen äänentoistoguru Tapio Köykkäkin tiesi tämän kehitellessään 1970-luvulla kolmikanavaista Ortoperspekta-stereotaan, joka matriisin avulla loi kaksikanavaisesta äänityksestä varsin avaran äänikuvan kolmella kaiuttimella. Köykän elämäntyötä jatkaa vielä nykyäänkin Kinoääni-niminen yritys, joka markkinoi Ortoperspektaan pohjautuvaa Voima Opus 3D -vahvistintaan. Ortoperspekta ei koskaan saavuttanut suuren yleisön suosiota, mutta sillä on yhä nykypäiväkin vankka kannattajajoukkonsa (aivan kuin Amigalla tietokonepiireissä).

Monikanavaääntä jo 50-luvulla!

Elokuva-alan ammattilaisillekaan ei kaksi kanavaa riittänyt. Niinpä 70-millisiin ympättiin parhaimmillaan jopa seitsemän erillistä äänikanavaa, joista viisi ohjattiin salin etuosaan, valkokankaan taakse sijoitettuihin kaiuttimiin ja kaksi salin takaosassa oleviin kaiuttimiin. Vielä nykyäänkin elokuvateatterit rakennetaan siten, että etukaiuttimet ovat valkokankaan takana. Teattereiden valkokankaat on valmistettu akustisesti läpinäkyvästä materiaalista, ts. ne läpäisevät ääntä muuttamatta sitä juuri laisinkaan. Läheltä katsottuna teatterikangas on täynnä pieniä reikiä. Myös 35-millisillä filmeillä voitiin käyttää neljää magneettista ääniraitaa, samalla kun leveä 70-millisen filmin kuva "puristettiin" 35-milliselle anamorfisella linssillä. Kun elokuvaa esitettäessä käytettiin samanlaista linssiä, saatiin leveä kuva takaisin, aivan kuin olisi esitetty 70-millistä filmiä. Näin ollen samoja elokuvia oli mahdollista esittää kummaltakin filmileveydeltä. Samalla oli syntynyt nykyaikaisen monikanavaäänen esiaste.

Taantuma takaisin monoon

70-luvulla elokuva-ala koki jonkinlaisen laman, ja yleiseksi muodostunut monikanavainen 70-millinen formaatti alkoi käydä liian kalliiksi levityskustannuksiltaan. Lisäksi magneettinen ääniraita kesti huonosti käytössä. Vähitellen 70-milliset alkoivat kaikota teattereista ja palattiin takaisin 35-millisiin monokopioihin optisella ääniraidalla. Optisella raidalla varustettu filmi on kätevä levittää, koska ääni kopioituu samalla kuvan kanssa, eikä äänen vuoksi aiheudu lisäkustannuksia. Lisäksi optinen ääniraita kestää käyttöä. Leveä kuva oli kuitenkin tullut jäädäkseen, ja niinpä se muodostui standardiksi huippuelokuvissa. Leveät kuvasuhteet ovat käytössä nykyäänkin - valtaosa elokuvista on anamorfisesti tallennettuja, ja esitettäessä käytetään Cinemascope-optiikkaa.

Nykyaikaisen äänen kehitys

70-luvulla stereofonisuus yleistyi kotikäytössä ja termi HiFi oli tuolloin muotisana. Nyt kotona oli parempi äänentoisto kuin elokuvateatterissa, mutta hifilaitteita ei käytetty elokuvien äänentoistoon, koska niiden monoääni toimi aivan hyvin myös television omalla kaiuttimella. Kymmenyksen loppupuolella Dolby Laboratories esitteli uuden äänentoistotekniikan elokuvateattereihin. Nyt optinen monoääniraita oli jaettu kahdeksi ääniraidaksi, joihin oli patentoidulla tekniikalla tallennettu kanavien keskinäistä vaihe-eroa hyödyksikäyttäen neljä äänikanavaa. Elokuvaa esitettäessä nuo kaksi kanavaa johdettiin matriisiin, joka erotteli kanavat. Kahdesta lisäkanavasta toinen sijaitsi salin edessä keskellä, vasemman ja oikean kanavan välissä valkokankaan takana ja toinen salin peräpäässä jaettuna useisiin rinnankytkettyihin kaiuttimiin. Uusien kanavien lisäksi tekniikka toi mukanaan Dolby A:ksi kutsutun kohinanvaimennuksen, joka kadotti optisen ääniraidan rahinat kuulumattomiin. Koska Dolbyn menetelmä oli optinen, se nostanut filmien levityskustannuksia ja siten se yleistyikin varsin nopeasti, ainakin suurimpiin teattereihin. Myös kotikäyttöön sai Dolby Surround-dekoodereita, joilla kaksikanavaisesta stereoäänestä sai esiin kolmannen kanavan, ns. Surround-kanavan, joka johdettiin katsojan takana sijaitseviin kaiuttimiin. Järjestelmä ei kuitenkaan vielä ollut kovin yleinen, ja perusongelmana elokuvia ajatellen oli se, ettei stereofonisia elokuvia saanut kuin LaserDiscillä. Joillakin videonauhoilla saattoi olla stereoääni, mutta ennen hifivideoiden yleistymistä se oli varsin heikkolaatuinen. Vuonna 1987 esitteli Dolby parannetun version järjestelmästään, Dolby SR:n (Spectral Recording). Se pohjautui edelleen samaan optiseen formaattiin, mutta tarjosi paremman taajuustoiston ja dynamiikan kuin Dolby A. Samaan aikaan myös kotikäyttöön julkaistiin uusi järjestelmä, Dolby Pro Logic. Se noudatti samaa toimintaperiaatetta kuin teattereiden Dolby SR ja toi viimein myös neljännen kanavan (keskikanavan) kotikäyttäjille. Hifivideoita alkoi nyt saada yleisesti kaupasta ja samalla myös vuokranauhojen ääniraidat muuttuivat monosta hifi-stereoksi. Elokuvateatterista tuttu äänentoisto oli nyt mahdollista kotona! Vuosikymmenen vaihduttua alkoivat stereofoniset TV-lähetykset suomessakin, kun digitaalinen nicam-ääni otettiin käyttöön. Uusimmat hifivideot sisälsivät nicam-dekooderin ja niinpä omat stereonauhoitukset tulivat mahdollisiksi. Kotiteatteriharrastajat saivat jälleen syyn päivittää laitteistoaan. Kun TV-lähetyksiäkin saattoi nyt vastaanottaa stereona, alkoivat Dolby Surround ja Pro Logic laitteet kiinnostaa ihmisiä laajemminkin, ja termi kotiteatteri alkoi yleistyä. Kovimmat harrastajat eivät kuitenkaan tyytyneet TV-kanavien ja videovuokraamojen torsoihin, vaan ostivat elokuvansa yksittäin LaserDiscillä, joka takasi CD-tasoisen digitaalisen kaksikanavaäänen ja widescreen-kuvan, joka noudatti samoja kuvasuhteita kuin elokuvateatterissakin. 90-luvun alkupuoli olikin LaserDiscin kulta-aikaa. LaserDisc oli kuitenkin analoginen järjestelmä, ts. kuvasignaali on tallennettu levylle analogisena.

Digitaaliääni tulee

Dolby-dekoodereiden (matriisien) perusongelmana oli kuitenkin mm. takakanavan rajallinen taajuusvaste. Kaksikanavaisen vaihe-erotallennuksen vuoksi ei takakanavaan dekoodattua äänisignaalia voitu esittää täydellä taajuusvasteella, vaan takakaiuttimista ajettiin ulos vain keskiäänialuetta. Siksi takakaiuttimiksi riittivät pienet efektikaiuttimet pääkanavien huolehtiessa valtaosasta äänentoistoa. Muutenkin pääkanavien äänen sekaan koodattujen lisäkanavien äänimaisema oli varsin riippuvainen pääkanavien äänimateriaalista, eikä parhaimmallakaan matriisilla kyetty erottelemaan eri kanavia toisistaan täydellisesti. Digitaalisen äänentoiston yleistymisen johdosta olikin jo aika laittaa elokuvateattereiden äänentoisto uusiksi. Dolby oli jälleen asialla, ja vuonna 1992 käyttöön tulleena järjestelmänä tällä kertaa Dolby SRD (Spectral Recording Digital) eli Dolby Digital. Tämä järjestelmä on käytössä nykyäänkin. Nyt kanavia on kuusi, joista viisi on täyden taajuusalueen kanavaa ja yksi ns. subwoofer-kanava, joka sisältää vain kaikkein matalimmat äänet. Matriisijärjestelmä sai lopulta jäädä toissijaiseksi, vanhempien teattereiden tekniikaksi. Kaiuttimien sijoitteluun uusi järjestelmä ei vaikuta, standardiksi oli jo muodostunut kolme kanavaa edessä plus takakanava, mutta nyt takakanava jakaantuu vasemmaksi ja oikeaksi takakanavaksi. Uuden järjestelmän tarjoama taajuusvaste on tietenkin viivasuora ja dynamiikka järisyttävä. Merkittävin ero matriisiin on kuitenkin siinä, että kaikki kuusi kanavaa ovat täysin riippumattomia toisistaan, ja nyt oli ensi kertaa mahdollista äänittää jokaiselle raidalle täysin erilaista äänimateriaalia. Uusi digitaalinen ääni täyttää salin aivan eri tavalla kuin vanha; jokainen kanava omaa oman itsenäisen äänimaailmansa. Filmille ääni on tallennettu Dolbyn tapaan - optisena! Dolby Digital -ääniraita on piilotettu filmin toiseen laitaan vetoreikien väliin (ks. kuva), samalla kun myös vanha analoginen Dolby SR -ääniraita on mukana. Koska tilaa on vähän, on äänidata säästökoodattu digitaalisesti. Tällä tavoin voitiin kuitenkin edelleen mahdollistaa äänen kopioituminen kuvan mukana, mikä takasi helpon filmilevityksen ja digitaaliäänen samalla filmillä analogisen kanssa, jotta filmi olisi toistettavissa kaikissa teattereissa.

Kilpailijat kehittyvät

Dolby ei kuitenkaan kokenut 90-luvun digitaaliaikaa yksin. Niinpä Dolby Digital sai nopeasti kilpailevia järjestelmiä, joista merkittävin on vuonna 1993 esitelty DTS (Digital Theater System). Tämä järjestelmä eroaa Dolby Digitalista siten, ettei ääntä ole tallennettu filmille. Sen sijaan filmillä on optisten ääniraitojen vieressä aikakoodiraita, jonka avulla CD-ROM-levyiltä tuleva ääniraita tahdistetaan filmiin. Koska DTS-ääni on tyypillisesti parilla kolmella CD-ROM-levyllä, on tilaa äänelle runsaammin kuin Dolby Digitalissa ja siksi voidaan käyttää lievempää säästökoodausta. DTS tarjoaakin paremman äänenlaadun kuin Dolby Digital. Yksi DTS:n tavaramerkki on sen nollaan hertsiin asti ulottuva taajuustoisto (Dolby Digitalissa alin taajuus 20 Hz), joka tuo äänitehosteisiin tuntumaa! Kanavarakenteeltaan DTS on samanlainen kuin Dolby Digital. DTS on kuitenkin erittäin mukautuva järjestelmä, ja sitä voidaan käyttää hyvinkin erilaisissa formaateissa. Esimerkiksi tavallinen musiikki-CD voidaan äänittää monikanavaiseksi DTS:n avulla, ja tällä tavoin äänitettyjä musiikkilevyjä on saatavilla. Tämä tekeekin DTS:stä mielenkiintoisen ja monikäyttöisen formaatin kotikäyttöön. Elokuvateatterin äänentoistolaitteistoa. Yllä DTS-6D, laite synkronoi CD-ROM-levyltä tulevat DTS-ääniraidat filmiltä luettuun aikakoodiin ja muuttaa ne analogiseen muotoon. Keskellä Dolby CP500 -ääniprosessori, joka tukee optisia ääniraitoja: Mono, Dolby A, Dolby SR, Dolby SRD (Dolby Digital). DTS-ääni syötetään analogisena 5.1-sisäänmenon kautta. Alinna elokuvakoneen käyttäjän äänimonitori. Näistä ääni syötetään alapuolella oleville kolmelle stereopäätteelle (eivät näy kuvassa), joilla kaikki kuusi kanavaa vahvistetaan. Tehoa pääterykelmästä löytyy 6 x 600W. Kolmas digitaaliäänijärjestelmä elokuvateattereissa on SDDS (Sony Dynamic Digital Sound), joka ei ole kuitenkaan kovin yleinen. Koko maailmassa on vain muutama sata SDDS-äänellä varustettua teatteria. SDDS on suunniteltu suuriin elokuvateattereihin (valkokankaat kymmenien metrien levyisiä), jolloin kolme etukanavaa ei enää riitä luomaan portaatonta suuntavaikutelmaa etuääniin. SDDS pohjautuukin vanhaan 70-milliseen formaattiin, ja siinä on viisi etukanavaa, kaksi takakanavaa sekä subwoofer-kanava (ns. 7.1-formaatti). SDDS-ääniraita on tallennettu optisesti filmin laidoille, josta se luetaan samaan tapaan kuin Dolby Digital -ääniraitakin. Ääniraidan sijoitus on kuitenkin ongelmallinen. Projektoreiden filmiradat on rakennettu siten, että ne tarttuvat filmiin ainoastaan laidoista - jotta kuva-alueelle ei tulisi naarmuja. Niinpä kaikki naarmut tulevat filmin laitoihin - SDDS-raidan päälle. Sama ongelma vaivaa osin Dolby Digital -ääniraitaakin. Optisten SDDS- ja Dolby Digital -järjestelmien toiminta ei ole aivan samaa luokkaa DTS:n kanssa, jossa filmillä on vain aikakoodi, joka sekin sijaitsee turvassa naarmuilta aivan kuva-alueen vieressä. Elokuvaprojektorin filmiradan loppupäätä. Huomaa filmiä käsittelevien osien muotoilu. Keskivasemmalla näkyy optinen analogiäänen lukulaite. Sony ei aio tuoda SDDS-järjestelmää kotikäyttäjien ulottuville. Toisaalta siitä ei olisi mitään iloakaan kotona, koska kolmellakin etukanavalla saadaan pienessä tilassa riittävän tarkka etusuuntaavuus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita kehityksen pysähtymistä 5.1-kanavaiseen järjestelmään. Jo nyt on olemassa 6.1-järjestelmät Dolby Digital EX ja DTS-ES, joissa taaksekin on lisätty keskikanava. Takakeskikanava saadaan aikaan lisäämällä Pro Logic -tyyppinen matriisi takakanaville. Digitaalinen ääniraita itsessään ei muutu miksikään, kyse on vain toistotekniikasta, eli mikäli kumpaankin takakanavaan on äänitetty sama informaatio, kuuluu tämä uudessa järjestelmässä takakeskikanavasta.

THX

Vastoin varsin yleistä kuvitelmaa Lucasfilmin THX ei ole äänentoistojärjestelmä. THX on eräänlainen sertifikaatti, joka määrittelee, kuinka elokuvateatteri tulee rakentaa, asentaa ja kalibroida. THX-normi ottaa kantaa teknisiin, kuvan- ja äänentoistoon liittyviin seikkoihin. Normin tarkoitus on taata katsojalle, että THX-hyväksytyssä teatterissa on paras mahdollinen kuva sekä ääni. THX määrää esimerkiksi sen, millainen kuuntelusalin tulee olla mm. taustametelin ja akustiikan osalta, samoin äänenvoimakkuudet kullekin kanavalle. Ne katsojat, jotka valittavat että ääni on teatterissa liian kovalla, eivät ole THX-normin mukaan rakennettuja ihmisiä, eikä heitä tällöin ole lupa käyttää THX-sertifioidussa teatterissa katsojina! ;-) Jos rakennettavalle teatterille aiotaan hakea THX-hyväksyntää, tulee se rakentaa erittäin tarkkojen normien mukaan. Lähes jokainen asia on määritelty, jotkut yksityiskohdat ovat jopa varsin huvittavia. Elokuvateatterin valmistuttua se joutuu testiin, ja mikäli kaikki on kunnossa, myönnetään sertifikaatti. Koko touhu on tietenkin tuhottoman kallista, ja kieltämättä touhussa haisee rahastuksen maku. Voihan salin kuitenkin pyrkiä rakentamaan THX-sertifikaatin mukaiseksi, vaikkei sille hyväksyntää hakisikaan. Myös kotikäyttöön on saatavissa THX-sertifioituja laitteita, joiden hinta on tietenkin tavallisia runsaasti korkeampi. Kotiteatterilleen voi jopa hankkia THX-sertifioinnin, mikäli omaa runsaasti ylimääräistä valuuttaa, eikä millään keksi mihin ne tuhlaisi...

Päivityskierteeseen kotonakin

Muutama vuosi Dolby Digitalin julkaisusta se tuli mahdolliseksi myös kotikäytössä. Vuonna 1995 julkaistiin ensimmäiset LaserDisc-levyt, joissa oli Dolby Digital -koodattu ääniraita. Nyt tarvittiin soitin, jossa oli ns. AC-3-formaatin mukainen digitaalinen ääniulostulo sekä Dolby Digital -dekooderilla varustettu vahvistin. Valitettavasti järjestelmä oli mahdollinen vain NTSC-levyillä, joissa oli digitaaliäänen lisäksi myös analoginen kaksikanavaääni. NTSC oli kuitenkin LaserDisceissä "de facto" -standardi, sillä suurin osa julkaistusta materiaalista oli nimenomaan NTSC-formaatissa. Näin siksi, että LD oli erittäin suosittu Yhdysvalloissa. Lähes kaikki uudet elokuvat oli mahdollista ostaa LaserDiscinä. Yksi suurimmista esteistä LaserDiscin yleistymiselle koko kansan ulottuville oli levyjen korkeahko hinta sekä suomenkielisen tekstityksen puuttuminen. LaserDisceillähän ei juuri tekstitystä käytetty, joskin joillakin levyillä oli closed caption -järjestelmän mukainen tekstitys kuulemisesteisille tai sitten monikielinen tekstitys teksti-TV:n avulla. Tekstiä ei kuitenkaan saanut näkyviin ilman asianmukaisia laitteita tai teksti-TV:tä. Niinpä LaserDisc olikin suosittu vain kovimpien harrastajien keskuudessa, jotka antoivat enemmän painoarvoa kunnolliselle kuvalle ja monikanavaäänelle kuin suomenkieliselle tekstille.

DVD tulee

Tekstitysongelma ratkesi lopullisesti, kun DVD esiteltiin vuonna 1997. Nyt samalla levyllä saattoi olla tekstitys jopa kymmenillä eri kielillä, ja myös ääniraitoja voi olla lukuisia, esimerkiksi dubbaukset eri kielillä. Samalla myös kuvanlaatu koki aimo harppauksen eteenpäin, kun kuvakin muuttui täysin digitaaliseksi, MPEG-2 standardin mukaisesti pakatuksi dataksi. LP-levyn kokoinen paksu ja raskas levy muuttui CD-levyn kokoiseksi, mutta tarjosi kuitenkin kaiken sen mitä LaserDisc - ja enemmänkin. Koska DVD on huomattavasti edullisempi valmistaa kuin LD, oli selvää että LaserDisc-levyt alkoivat vähentyä ja tilalle astuivat DVD:t. Kuvassa Terminator 2 ennen ja nyt. Yllä LaserDisc-versio, joka käsittää kaksi käännettävää levyä. Elokuvan esityksen aikana tulee kaksi taukoa, ensin käännetään levy ja toisella kerralla vaihdetaan. Toisen levyn B-puolella on puolen tunnin dokumentti elokuvan teosta. Levyillä on digitaalinen, kaksikanavainen PCM-ääniraita. Vasemmalla alhaalla Terminator 2 Ultimate Edition DVD, kaksipuoleinen DVD-levy, jonka A-puolella on elokuvasta kolme erilaista versiota. Alkuperäisen teatteriversion lisäksi levyllä on toinen 15 minuuttia pidempi ja kolmas vielä 5 minuuttia sitäkin pitempi versio, ja kumpikin sisältää kohtauksia, jotka on jätetty alun perin pois! Kaikissa versioissa on kolme ääniraitaa, Dolby Digital Stereo, Dolby Digital 5.1 EX ja DTS 5.1 ES. Levy on THX-sertifioitu ja sisältää THX-testiraidat. Levyn B-puolella on useita tunteja extramateriaalia, useita dokumentteja ja mm. elokuvan käsikirjoitus. Levyllä on myös DVD-ROM osuus. Tyypillisellä DVD:llä on ekstroja, eli erilaisia taustatietoja levyllä olevasta elokuvasta, "behind the scenes" -tyyppisiä dokumentteja, näyttelijöiden haastatteluja, ääniraidat elokuvan läpi näyttelijöiden omilla kommenteilla, interaktiivista viihdettä, pelejä, elokuvatrailereita yms. Vain julkaisijan mielikuvitus asettaa rajat sille, mitä kaikkea oheismateriaalia DVD:llä voi olla mukana. Oheismateriaalin määrä riippuukin julkaisijasta. Joillakin levyillä on lähinnä vain pelkkä elokuva ja aneeminen alkuvalikko, josta voi valita tekstityksen sekä ääniraidan kielet ja halutun kohtauksen, kun taas toisilla levyillä on upeat animoidut ja äänellä varustetut valikot monimutkaisine puurakenteineen, ja lisäsisältöä voi olla jopa tunteja! DVD itsessään on vapaa formaatti kuten CD:kin, eli sen ei välttämättä tarvitse olla videolevy. Samalla DVD:llä voi olla videon lisäksi myös DVD-ROM-osuus, jota voi käyttää DVD-ROM-asemalla varustetussa tietokoneessa. Esimerkiksi elokuvassa Matrix on DVD-ROM-osuus. DVD:tä aiotaan tulevaisuudessa käyttää myös äänilevynä, sillä DVD:lle mahtuu moninkertainen määrä dataa CD:hen verrattunam ja siten sille voidaan tallentaa musiikkia studiolaatuisena, esimerkiksi 24-bittisenä 96 kHz näytetaajuudella, tai monikanavaisena. Tavallinen CD käyttää 16-bittisiä näytteitä 44,1 kHz näytetaajuudella. Levyjen edullisuuden vuoksi DVD:stä on alkanut tulla koko kansan formaatti. Nykyään myös soittimien hinnat ovat pudonneet, eikä kulu kauan, kun DVD löytyy lähes jokaisesta kodista. Ja mikä parasta - monikanavainen ääni kuului DVD:n perusominaisuuksiin heti alusta asti! DVD:lläkään ei Dolby Digital ollut pitkään se ainoa formaatti. Se sai heti kaverikseen MPEG Multichannel -äänityksen, joka kuitenkin jäi varsin harvinaiseksi ja katosi lopulta kokonaan. Sen sijaan teattereista tuttu DTS on olemassa DVD-levyjen vaihtoehtoääniraitana, ja se tarjoaa entistäkin luonnonmukaisemman äänentoiston. Koska DTS-ääni vie kuitenkin enemmän tilaa levyltä kuin Dolby Digital, se on vielä toistaiseksi varsin harvinaista herkkua ja löytyy lähinnä valikoiduista huippuelokuvista, ja kuinkas muuten kuin pohjoisamerikkalaisista NTSC-levyistä ilman suomenkielisiä tekstejä...

Aluekoodit

DVD:llä on nähtävissä sama ilmiö kuin LaserDisceilläkin. Pohjoisamerikkalaisten NTSC-levyjen tarjonta on moninkertainen eurooppalaisiin verrattuna ja elokuvat ovat huomattavasti uudempia. Ehkäpä filmiyhtiöt olivat jo LD:n aikana havainneet, että levyjä tilattiin innokkaasti Yhdysvalloista Eurooppaan, ja levyllä saattoi jopa saada samoja elokuvia, jotka pyörivät vasta teattereissa! Teatterivoittojen maksimoimiseksi elokuvien julkaisuaikoja haluttiin kontrolloida, ja DVD-järjestelmään luotiin kotikäyttäjien kiusaksi aluekoodijärjestelmä. Järjestelmän ideana on jakaa maapallon mantereet eri alueiksi siten, ettei toisen alueen levyjä voi toistaa toiselta alueelta ostetussa soittimessa. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Kanada käsittävät aluekoodin 1 (harrastajien keskuudessa puhutaan region 1:sta tai R1:sta), kun taas Eurooppa kuuluu Japanin kanssa alueeseen 2 (R2). Alueilla myydään vain kyseisen alueen koodilla varustettuja levyjä ja soittimia. Levyt voivat olla myös koodivapaita tai sisältää useita aluekoodeja, mutta esimerkiksi Suomesta ostetulla soittimella ei voi toistaa Yhdysvalloista ostettua uutuusleffaa, vaikka jokainen DVD-soitin osaisi toistaa myös NTSC-levyjä PAL-levyjen lisäksi! Sanomattakin on selvää, etteivät harrastajat katsoneet asiaa hyvällä, ja niinpä DVD-soittimia alettiin hakkeroida. Hyvin nopeasti maakoodien hakkeroinnista muodostui laajamittainen bisnes, jota tänäkin päivänä pyörittävät useat firmat Suomessakin. Todennäköisesti minkä tahansa kaupasta saatavan DVD-soittimen voi muutattaa maakoodittomaksi, ja se maksaa muutamasta satasesta noin tuhanteen markkaan. Pääsyy tähän hakkerointiin löytyy kuitenkin elokuvayhtiöiden päättäjistä, jotka pitävät huolen siitä, että elokuvat ilmestyvät Euroopassa DVD:lle todella hitaasti, ja valikoima rajoittuu vain suosituimpiin nimikkeisiin, joiden arvellaan myyvän parhaiten. Miksipä tyytyä vain Euroopan levyihin, jos tulee toimeen ilman suomenkielistä tekstitystäkin? [Toim.huom.: tämä tilanne on tosin pikku hiljaa muuttumassa, sillä R2-nimekkeiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut lähes eksponentiaalisesti. Lisäksi dollarin huima kurssi tällä hetkellä (7 markan hujakoilla) on syönyt R1-levyjen tilaamisen etua.]

Macrovision

Koska DVD:n digitaalinen kuvanlaatu on ylivoimainen, olisi siitä mahdollista tehdä täydellisiä VHS-kopioita, joiden kuvanlaatu ylittäisi vuokrakasettien kuvanlaadun. Kun "viisaat" elokuvayhtiöiden päättäjät tiesivät DVD:n ylivoimaisesta kuvanlaadusta, olivat he heti huolissaan laajamittaisesta piratismista. Niinpä DVD sai kotikäyttäjien riesaksi toisenkin rajoituksen, VHS-vuokranauhoista tutun Macrovision-suojauksen. Se estää elokuvan nauhoittamisen VHS-videonauhurilla. Suojatun materiaalin kopiointiyritys aikaansaa todella huonolaatuisen kopion, jossa kuvan kirkkaus ja värit menevät sekaisin. Kuvasta tulee katselukelvoton. Macrovision perustuu videosignaalin näkymättömille alueille (teksti-tv juovat sekä juovatahdistuspulssien ja kuvasignaalien välinen musta alue) sijoitettuihin voimakkaisiin häirintäpulsseihin. Nämä pussit sekoittavat jokaisessa VHS-videossa olevan automaattisen kuvasignaalin tasonsäädön, joka tavallisesti säätää sisääntulevan videosignaalin tason sopivaksi nauhoitusta varten. Järjestelmä on tavallaan sama kuin automaattinen äänitystason säätö. Televisiossa ei tällaista säätöä ole, ja siksi Macrovision-suojattua materiaalia voidaan esittää häiriöttä useimmissa televisioissa. Idea Macrovisionin sisällyttämisestä DVD-soittimiin oli kuitenkin huono. On nimittäin olemassa televisioita ja videotykkejä (mm. Sony-merkkisinä), jotka eivät ole yhteensopivia Macrovision-järjestelmän kanssa. Suojaus aiheuttaa häiriöitä kuvaan jopa katseltaessa elokuvaa ilman mitään laittomia kopiointiyrityksiä. Lisäksi järjestelmä ei estä millään muotoa laajamittaista piratismia, sillä ammattilaisilla ja myös kotikäyttöön on hankittavissa laitteita joilla suojauksesta pääsee eroon. Niinpä Marcovision on pelkkä riesa, joka sekin on suosittu hakkeroinnin kohde DVD-soittimissa. Onneksi Macrovision-signaali ei liity DVD-levyillä olevaan kuvadataan millään muotoa. Levyllä on ainoastaan bitti, joka määrää onko suojaus päällä vai ei. Varsinainen häirintäsignaali luodaan itse soittimessa, tarkemmin sen videoenkooderipiirissä, joka rakentaa digitaalisesta videodatasta analogista videosignaalia. Näin ollen suojaus on mahdollista ohittaa samalla tavalla kuin maakoodikin, ja Macrovisionin poistosta maakoodimodifikaation yhteydessä onkin muodostunut eräänlainen "standardi". Käytännössä soittimen modifiointi tarkoittaa soittimessa olevan ohjelmiston päivitystä, joka samalla lakkauttaa laitteen takuun lähes poikkeuksetta. Oman kotiteatterin rakentamisesta ja laitteiden hankkimisesta jatkaa artikkelin toinen osa, "Kotiteatteria rakentamaan". Laitteiden säädöstä ja elokuvien hankinnasta kertoo kolmas osa, "Säätöä ja elokuviin".

Monikanavaisista äänijärjestelmistä löytää lisätietoja mm. osoitteista www.dolby.com ja www.dtstech.com. Dolby ja tupla-D-symboli ovat Dolby Laboratoriesin rekisteröityjä tavaramerkkejä. DTS ja DTS Digital Surround ovat Digital Theater Systems Inc.:n rekisteröityjä tavaramerkkejä. Kaikki oikeudet pidätetään.

[ Sekalaiset ] [ Sivukartta ]